Anni Puntila, valtuutettu (kok.)
Teksti on julkaistu Hämeen Sanomien Mielipide-palstalla.
Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston syksyn tärkein kokous pidetään marraskuussa, kun asialistalla on vuoden 2018 talousarvio eli budjetti. Valtuusto hyväksyy budjetin kaupunginhallituksen esityksen pohjalta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varsinaisessa valtuuston kokouksessa muutoksia ei enää suuremmin tehdä. Tämän takia budjettikeskustelun aika on nyt.
Kaupungilla on takanaan huonoja vuosia. Kaikissa tehostamistoimenpiteissä, kuten esimerkiksi henkilöstötuloksellisuusohjelmassa, ei ole onnistuttu, väestönkehitys on ollut negatiivista ja verokertymä ennakoitua pienempi. Näiden tekijöiden summana Hämeenlinnan taseeseen on kertynyt alijäämää noin 4,8 miljoonaa euroa. Kuntalain mukaan se on katettava vuoden 2020 loppuun mennessä. Tämän lisäksi tuoreimman ennusteen mukaan kaupunki tekee 1,5 miljoonan euron alijäämän myös kuluvan vuoden osalta.
Kasvun aikaansaamisen täytyy olla kaupungin pitkän tähtäimen tavoite. Tarvitsemme väestönkasvua, uusia yrityksiä ja lisää yksityisen sektorin työpaikkoja. Kasvulla emme kuitenkaan paikkaa lähitulevaisuuden kassavajetta, sillä nyt ennakoitavissa oleva orastava kasvu realisoituu euroiksi aikaisintaan vaalikauden lopulla. Näin ollen ensi vuoden budjetin rakennustyökaluiksi jää leikkaukset, velkaraha, veronkorotukset tai rahastosijoitusten realisointi.
Kulutusjuhlien jatkaminen sijoitusomaisuutta myymällä on vaihtoehto. Se olisi lyhytnäköistä eikä ratkaisisi talouden suurinta ongelmaa; holtittomasti kasvavia menoja. Hämeenlinna ei saa paisuvaa kulurakennetta aisoihin ja se on kaupungin sysimustan taloustilanteen suurin vitsaus.
Leikkaustoimenpiteitä ei ole kyetty toteuttamaan ja tämän vuoksi alijäämäisinä vuosina taloutta on paikkailtu velalla ja veronkorotuksilla.
Velkamäärämme asukasta kohden oli viime vuoden lopulla 3399 euroa, se on 15,7 prosenttia korkeampi, kun kunnissa keskimäärin. Kunnallisveroprosenttimme on 4,2 prosenttia korkeampi, ja yleinen kiinteistöveromme 27,4 prosenttia korkeampi, kun Suomessa keskimäärin. Näiden faktojen pohjalta ainoaksi pitkäkestoiseksi ja rakenteellisesti järkeväksi ratkaisuksi jää menoleikkaukset, koska lisävelanotto tai verojen korottaminen ei ole enää millään mittakaavalla vastuullista taloudenhoitoa.
Leikkauksien toteuttaminen vaatii poliittisilta ryhmiltä yhteistä näkemystä talouden tilasta, kanttia päättää ja selkärankaa seistä päätöksien takana. Lautakuntien on sitouduttava annettuihin talousraameihin ja valtuutettujen unohdettava, ainakin nyt pariksi vuodeksi, jakovarakeskustelut ja siltarumpuhankkeet.
Lopputuloksen kannalta oleellinen kysymys on se, kykeneekö kollegat myös valtuustosalin vasemmalta laidalta sitoutumaan tiukkaan menokuriin? Ilman kaikkien valtuutettujen yhteistyötä säästöt jäävät toteuttamatta. Ja silloin lasku päättäjien aikaansaamattomuudesta lankeaa taas kuntalaisten maksettavaksi.